Kielo (Convallaria majalis) eli täsmällisemmin kellokielo äänestettiin Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967. Valinta on monella tapaa onnistunut, sillä suomalainen metsätalouskin on suosinut sitä.
Aiemmin laidunmaiden raivaaminen ja sen jälkeen hakkuut ovat luoneet maastoon runsaasti valoisia metsänreunoja, joista kielo hyötyy.
Kielo on kasvupaikkavaatimuksiltaan melko vaatimaton, mutta parhaiten se menestyy valoisissa kuivissa ja tuoreissa lehdoissa.
Kielon liljamainen ulkonäkö puhtaan valkoisine kukkineen ja kukkien huumaava tuoksu ovat tuoneet sille erityisen arvostetun aseman länsimaisessa kulttuurissa.
Kielon kukinta ajoittuu kevään ja kesän taitteeseen, jolloin luonto puhkeaa kukoistukseen. Lajin tieteellinen nimi, Convallaria majalis, tarkoittaa ”toukokuista laakson liljaa”, joka viittaa yhtäältä Raamatun Laulujen laulun täydelliseen morsiameen ja toisaalta skandinaaviseen kukinta-aikaan.
Suomalaisen nimen taustalla on lehden muoto, joka on tuonut mieleen kielen. Kielo on monen hajuveden kukkaistuoksujen ainesosa.
Kaunottaressa piilee vaara, sillä kasvi on kokonaan myrkyllinen. Marjojen syöminen on hengenvaarallista, mutta myrkystä on valmistettu sydänlääkkeitä. Kielo on kirkkaanpunaisen kovakuoriaisen, kielokukon (Lilioceris merdigera), tärkeä isäntäkasvi.